Henkilökohtainen kertomus uskosta mielen kehittämisen työkaluna
Oliko se mieleni, jolle minun pitäisi olla ikuisesti kiitollinen? Ei aivan. Mieleni teki kaikkensa estääkseen minua tavoittelemasta oikeaa asiaa. Se tarjosi virheettömän loogisia selityksiä Urantia-kirjassa esitetylle jumalalliselle magialle. Se oli valmis ja halukas palvelemaan minua työkaluilla, joita ovat logiikka, skeptisyys, elämän tosiasiat ja viisi aistia. Silti jokin ei koskaan jättänyt tarjoamatta erilaisia vasta-argumentteja kaikille niille väitteille, joita mieleni esitti. Ja se mikä aina kiinnitti huomioni, oli tuon jonkun äänensävy: Se oli lempeä ja viestien sävel niin ihana, että kaikki logiikka, kaikki päinvastaiset tosiasiat menettivät merkityksensä.
Esitelmä kansainvälisen Urantia-seuran konferenssissa
Michael Hanian, Venäjä
Julkaistu UAI Journalissa joulukuussa 2015.
Alkuperäinen artikkeli: LINKKI
Oikein hyvää päivää kaikille! Haluan alkuun todeta, että olen iloinen saadessani olla täällä, tavata vanhoja ystäviäni ja toivottavasti löytää uusia.
On melko haastavaa esittää hyvin jäsennelty puhe Urantia-kirjan lukijoille. Suoraan sanottuna en tarjoutunut vapaaehtoisesti pitämään tätä esitelmää, mutta otin tilaisuuden kiitollisena vastaan. Yritän nyt jakaa kanssanne ajatuksia, jotka ovat syntyneet lukiessa Urantia-kirjan tekstejä.
Ennen kuin aloitan, haluan vielä ilmaista syvän kiitollisuuteni kaikille niille, jotka ovat mahdollistaneet osallistumiseni tähän konferenssiin stipendiaatin työni kautta.
Esitykseni otsikko on ‘Mielen harjoittaminen: Oikean työkalun valitseminen’ ja alaotsikkona ‘Henkilökohtainen kertomus uskosta mielen kehittämisen työkaluna’.
Puhun uskosta ja mielestä, omasta uskostani ja mielestäni – mielestä, joka itsepäisesti yritti kieltää minulta ne totuudet, jotka meille niin kauniisti esitetään Urantia-kirjassa.
Toivon olevani vilpitön.
Toivon voivani jakaa kanssanne minulle arvokkaita asioita, sillä kuten meille kerrotaan:
Jumalaa tunteva ihminen kuvailee hengellisiä kokemuksiaan – ei epäuskoisten vakuuttamiseksi – vaan uskovien mielenylennykseksi ja keskinäiseksi tyydytykseksi. (1:6.6)
Vuonna 1986 näin unta. Olin rannalla. Sää oli kaunis, ei tuullut, aurinko paistoi lempeästi. Yhtäkkiä rantaan iskeytyi valtava aalto, joka vei minut mukanaan. Olin voimaton, huidoin ympäriinsä ja yritin vaistomaisesti tarttua johonkin. Kummallista kyllä, pelkoa ei ollut.
Ja sitten tunsin jotain kädessäni. Seuraavana hetkenä huuhtouduin rantaan ja käteeni oli ilmestynyt kirja.
Neljä vuotta myöhemmin löysin Urantia-kirjan.
Kun katson taaksepäin, näen tämän unen selkeänä viestinä ja lupauksena. Ja tämän viestin tärkein osa on: älä pelkää. Nämä vaikuttavat ja elinvoimaa uhkuvat sanat, jotka toistuvat kirjassa, muodostuivat loppuelämäni motoksi.
Oliko se mieleni, jolle minun pitäisi olla ikuisesti kiitollinen? Ei aivan. Tuolloin, kuten niin usein myöhempinä vuosina, mieleni teki kaikkensa estääkseen minua tavoittelemasta oikeaa asiaa. Se tarjosi virheettömän loogisia selityksiä Urantia-kirjassa esitetylle jumalalliselle magialle; se esti irtautumisen päivittäisistä rutiineista selittämällä näihin sisältyvät holtittomuudet; se tarttui kaikkiin mahdollisuuksiin pitäytyä arvosteutuissa, hyvin todistetuissa ja laajalti hyväksytyissä teorioissa ja käsityksissä. Mieleni teki kaikkensa vakuuttaakseen minulle, että se oli todellinen ystäväni. Se oli valmis ja halukas palvelemaan minua työkaluilla, joita ovat logiikka, skeptisyys, elämän tosiasiat ja viisi aistia. Niiden tiedot se uskollisesti välittäisi ja tulkitsisi minulle.
Silti jokin – tai joku – ei koskaan jättänyt tarjoamatta erilaisia selityksiä, erilaisia vasta-argumentteja kaikille niille väitteille, joita mieleni esitti. Ja se mikä aina kiinnitti huomioni, oli tuon jonkun äänensävy: Se oli lempeä ja viestien sävel niin ihana, että kaikki logiikka, kaikki päinvastaiset tosiasiat menettivät merkityksensä.
Niinpä jatkoin lukemista ja kuuntelin tuota jotakuta. Ja aloin oppia valitsemaan.
Ensimmäinen valintani oli antaa sille mahdollisuus. Luin Urantia-kirjan ja annoin sen tuottaa hedelmiä elämääni. En ole koskaan katunut tuota valintaa.
Sittemmin mieleeni ilmestyi jotain uutta. Tuo jokin oli toivo. Olin kaivannut toivoa, mutta todellista toivoa ei koskaan ollut. Päinvastoin, ymmärrykseni maailmasta saattoi johtaa vain kaiken toivon hylkäämiseen, ei sen vaalimiseen.
Tuo uusi tunne oli innostava ja ihana. Mitä vahvemmaksi toivoni kasvoi, sitä heikommaksi pelko kävi.
Jossain vaiheessa pysähdyin, vedin henkeä ja yritin pohtia kaikkea tätä. Miksi alati läsnä oleva pelko oli menettämässä otettaan? Miksi olin valmis vaihtamaan kaiken maailman logiikan toivon ihanaan tunteeseen? Miksi tämä kasvava uskoni oli jo niin voimakas?
Jatkoin lukemista ja löysin yhä uusia vastauksia.
Aloin myös kiinnittää huomiota tiettyihin Urantia-kirjan sanoihin, ja vähitellen aloin ymmärtää syvemmin niiden merkityksen.
Elävä totuus, elävä rakkaus ja elävä usko. Mitä tämä sana ”elävä” oikeastaan tarkoittaa? Laajentamalla asiayhteyttä saamme selville, että ”elävä” tarkoittaa elinvoimaista, resonoivaa, vetovoimaista, inspiroivaa, spontaania ja – luovaa.
Koska olen säveltäjä, luovuuden ajatus oli minusta kaikkein houkuttelevin. Sillä luovuus on viime kädessä uuden todellisuuden luomista. Ja se tekee meistä, jos ei luojia, niin ainakin kanssaluojia.
Seuraava johtopäätökseni odotti vain oikeaa hetkeä toteutuakseen: luovuus ja usko kulkevat käsi kädessä.
Ja heti tämän käsityksen jälkeen tuli toinen: Voin oppia käyttämään uskoani välineenä, jonka avulla voin kehittää mieltäni ja lisätä luovuuttani.
Rauhoituin luettuani nämä ihanat sanat:
Usko on henkistyneen luovan mielikuvituksen innoituksen lähde. (132:3.5)
Luovuus
Mielemme on luonnostaan luova. Urantia-kirjaa lukiessani voisin mainita neljä erilaista tapausta, jotka osoittavat äärellisen luovuuden tasot:
Korkein taso on viisas ihminen. Vaikka ei ole olemassa sellaista asiaa, että luodaan kokonaan ja vain omasta mielestä – lukuun ottamatta luultavasti Ensimmäistä Lähdettä ja Keskusta – määritelmän tekemisen vuoksi olettakaamme, että viisas henkilö on joku, joka luo ennen kaikkea omasta mielestään. Tiedämme, ettei Jeesus jättänyt jälkeensä mitään kirjoituksia. Hän käytti eläviä sanoja kuolleiden kirjainten sijaan. Hän oli siis, kaiken muun ohella, viisas ihminen.
No, kuka häntä kuunteli? Hänen oppilaansa mutta myös lukuisat ystävien että vihollisten joukot. Tietäen hyvin, että Jeesus ei halunnut jättää mitään kirjalliseen muotoon ja että hän oli tuhonnut kaiken sen vähän, mitä hän oli varhaisina vuosinaan kirjoittanut muistiin, opetuslapsetkaan eivät kirjoittaneet hänen opetuksia. Neljänkymmenen vuoden ajan Puhuttu Sana eli puhuttuna sanana. Silti evankeliumit ovat kirjoitettua tekstiä. Ja niinpä ensimmäisestä kirjoittajasta tuli väistämättä kirjuri.
Kirjuri ei ole kirosana. Ilman kirjanoppineita ei olisi olemassa tiedon leviämistä sellaisena kuin me sen tunnemme. Silti kirjuri pyrkii vangitsemaan dynaamisen ja elävän ajatuksen ja kiteyttämään sen joksikin muuttumattomaksi.
Siirrytään nyt niihin, jotka käyttävät näitä kirjoituksia, kirjurin luovan työn lopputuotetta. Jälleen kerran oletamme yksinkertaisuuden vuoksi, että seuraava mielentyyppi ei tee muuta kuin käyttää sitä, mitä muut ovat luoneet. Kun näin on, olemme tekemisissä tyypin kanssa, jota voidaan kutsua tieteilijäksi.
Tieteilijät ovat niitä, jotka poimivat ideoita ja määritelmiä tarjoamatta mitään vastineeksi. He osaavat vain hankkia tietoa. Heillä on työkalut ja he tuntevat tiedonhankintakeinot. He eroavat tutkijoista samalla tavalla kuin elävä kukka eroaa keinotekoisesta: kuva on samanlainen, mutta aine on täysin erilainen.
Tämä on laajalle levinnyt mielen tyyppi. Mutta nykymaailmassa sen on syrjäyttämässä vielä toinenkin tyyppi, jota kutsuisin kopioijaksi.
Kopioijat ovat niitä, jotka osaavat vain kopioida ja liittää. Kopioida yhdestä paikasta ja liittää toiseen. Kopioivat loistavan lainauksen joltakin merkittävältä edeltäjältämme – ja liittävät sen koosteeseen, jossa ei ole jälkeäkään tuoreudesta.
Kopioijat ovat älyllisen ja luovan steriiliyden uljaan uuden maailman kasvot. Tietojen välitön saatavuus on viettelevää ja turmelevaa. Aivan liian usein se riistää tiedon etsimisestä saatavan innostavan nautinnon.
Yllättävää kyllä, tämä kaikki liittyy Jeesuksen ja hänen opetustensa tarinaan. Sillä se osoittaa, miten siirtymällä jumalallisesta mielestä, joka on itse luovuus, mieleen, jolla on pääasiassa mekaanisia ominaisuuksia, pystymme selittämään, miten mekaaninen ajattelemattomuus vaikutti siihen, että niin monet hänen aikalaisistaan hylkäsivät Jeesuksen opetukset.
Kopiointi ja liittäminen ei edellytä huipputekniikkaa tai nykyajan välineitä. Se on vain karu tapa käsitellä henkistä omaisuutta, ja sellaisenaan sitä on ollut olemassa kaikkina aikakausina. Mikä tarkalleen ottaen saa mielen hylkäämään vapaan luovuuden ja tyytymään sen sijaan mekaaniseen kopiointiin? Yksi tekijä on jälleen kerran pelko.
Pelko sai fariseukset ja kirjanoppineet sulkemaan silmänsä ilosanoman elävältä totuudelta ja valitsemaan vanhojen kirjoitusten orjallisen toistamisen. Pelko sai heidät tuomitsemaan Ihmisen Pojan ja vaatimaan, että kansanjoukko pysyisi juuri sellaisena – kansanjoukkona – eikä yksilöiden ryhmänä, jolla jokaisella olisi valta valita totuus. Mutta voidakseen valita ihmisen on kyettävä ajattelemaan ja ajattelemaan myötäluoden. Kun taas se, mitä Sanhedrinin edustajat pakottivat väkijoukon noudattamaan, oli kopiointia ja liittämistä. He tarjosivat valmiita ratkaisuja ja vaativat, että heidän lähestymänsä ihmiset kopioisivat nämä ratkaisut ja liittäisivät ne jokaisen ihmisen mieleen.
Todettakoon, että mustavalkoiset määritelmäni on esitetty vain siksi, että ne tuovat asian esille. Todellisuudessa me vaihdamme ”toimintatavasta” toiseen tai ainakin useimmat meistä, ja se on melko normaalia. Uskon, että mieltymykset ja elämäntavat tekevät eron. Vain sillä ‘mitä teen silloin, kun olen parhaimmillani’ on merkitystä.
Tästä näkökulmasta katsottuna se, mitä me täällä konferenssissa teemme, on pyrkimystä ylläpitää elävää sanaa, sillä suurimman osan ajasta me keskustelemme, kommunikoimme, jaamme ja vastaamme. Kaikki tämä on luovuutta ja myötäluovuutta. Tämä on spontaaniuden virkistävästä lähteestä juomista. Tämä on hengen eikä vain kirjaimen mukaan elämistä.
Jatkan henkilökohtaisella tarinalla uskosta ja mielestä.
Alussa se oli kuoppaista. Kyse oli kai etäisyydestä. Kun kaksi ihmistä yrittää kertoa toisilleen jotain, he tulevat lähemmäs, jotta he kuulisivat paremmin ja jotta heidän ei tarvitsisi huutaa. Niinpä kävi näin: Vastasyntynyt uskoni, kallisarvoinen pienokaiseni, oli aivan onnellinen ja iloinen. Niin onnellinen ja iloinen, että jonkin aikaa se ei huomannut mieltäni, joka oli jäänyt pimeyteen, aivan yksin. Mieli saattoi tuntea valon läsnäolon jossain tunnelin päässä, mutta kuvaus tuosta valosta oli liian epämääräinen tehdäkseen vaikutuksen. Ja kyse oli myös kielestä. Uskoni ei ollut vielä oppinut kommunikoimaan mieleni kanssa. Se ei ollut vielä löytänyt oikeita sanoja. Sen maaginen sivellin ei ollut vielä valmiina maalaamaan ja kuvaamaan hengellisen ilon ihmeitä kaikilla väreillä. Ihmettelevä ja ahdistunut minäni oli näiden revittävänä, yhtäältä äkillisten uskonpuuskien ja toisaalta mieleni maanläheisen järkeilyn välissä.
Olin kuitenkin päättänyt, että muuttaisin uskon työkaluksi. Ja niin mieleni alkoi etsiä ohjeita. Ja niitä tuli. Ohjeita edelsi tämä otsikko:
Henkinen työkalu nimeltään ‘usko’ mielen kehittämisessä
Varoitus: Lue ohjeet huolellisesti, ennen kuin jatkat.
- Työkalun tarkoitus: rohkaista uskonnolliseen elämään.
- Toimintaympäristö: jokapäiväinen elämä.
- Turvatoimet:
- Käsittele varoen: Usko on sekä voimakas että herkkä. Kun sitä käytetään väärin, se voi johtaa ”fanaattisuutena ilmenevään mullistukseen” (110:4.5).
- Älä altista työkalua vihamielisessä ympäristössä: Älä ”heitä helmiä sioille” (140:3.18).
- Säilytä hyvin: Vaikka pakkauksessa ei ole ”parasta ennen” -merkintää, pitkäaikainen käyttämättömyys johtaa työkalun ruostumiseen. Tämä tarkoittaa, että käytä uskoasi.
Mutta ei sanaakaan siitä, miten sitä käytetään!
En tiennyt silloin, ettei voi olla mitään ohjeita kopioitavaksi. En tiennyt, että ihmisen on aina löydettävä henkilökohtainen tapa toteuttaa uskoa.
Mikä vielä tärkeämpää, en tiennyt tarkalleen, miksi käyttäisin uskoani ja mitä tavoitteita asettaisin itselleni. Toisin sanoen, mitä halusin saavuttaa uskon avulla.
“Mitä sinä todella haluat?”, kysyin itseltäni. Halusin monia asioita. Mutta oli yksi asia, jota halusin eniten: halusin päästä eroon pelosta.
Siitä tuli toinen rationaalinen, älyllinen valintani tiellä kohti paremmin kehittyvää mieltä. Miksi siis valitsin pelon tärkeimmäksi kohteeksi?
Jos minun pitäisi nostaa esiin vain yksi negatiivinen ominaisuus, joka haittaa koko elämääni, se olisi pelko. Urantia-kirjassa sanotaan niin osuvasti: ”Pelko on ihmisen suurin orjuuttaja“ (142:0.2). Meille kerrotaan, että pelko on periytynyt eläinkunnalta. Elämänkantaja ihailee hevosta, mutta valittaa sitä, että hevonen pelästyy niin helposti. No, tässä on viesti meille ihmisille: Siinä missä pelästynyt hevonen pakenee, ihminen tappaa pelosta. Tai tulee tapetuksi. Meille kerrotaan, että ”pelko voi tappaa” (88:4.8). Lisäksi meille kerrotaan: ”…pelko on mestarillinen älyllinen huijaus, jonka kohteena on kuolevaisen kehittyvä sielu” (48:7.4). Ja on aivan ilmeistä, että tätä petosta harjoitetaan mielen välityksellä.
Mitä pelko tarkalleen ottaen tekee ihmisen mielelle ja persoonallisuudelle? Jumalallinen Neuvonantaja varoittaa meitä, että vääristämme mielemme ”…hyödyttömällä huolekkuudella” (9:5.7). Ja huolekkuus on pelon sivutuote. Yksinäinen Sanansaattaja toteaa, että pelko saastuttaa uskon lähteen: ”…uskon pulppuava kaivo, jonka pelon myrkyt saastuttivat” (111:7.5). Keskiväliolennot viittaavat pelkoon, joka ”…estää tehokkaasti tämän päivän vilpittömiä sieluja ottamasta vastaan evankeliumin uutta valoa…” (159:4.9).
Mitä pelko sitten on? Pelko on rakkauden antipodi. Rakkaus ja pelko sulkevat toisensa pois. Nämä kaksi ainetta eivät sekoitu keskenään. Missä on pelkoa, siellä ei ole rakkautta. Missä on rakkautta, siellä ei ole pelkoa. On ikuisesti totta, että ”…Jumalan rakkaus… karkottaa kaiken pelon” (48:6.8). Siksi Suuntaaja ”…haluaisi vaihtaa… [meidän]… pelontunteet rakkaudesta … kertovaksi vakaumuksiksi…” (108:5.8).
Mutta voisiko pelko kenties olla hyödyllistä? Varmasti se on. Kehon kannalta. Se varoittaa, se estää, se saa meidät huutamaan apua. Mutta mitä paremmin ymmärrämme Mestarin sanat: ”Ihminen ei voi elää pelkästään leivästä”. (160:3.1), sitä vähemmän tarvitsemme pelkoa. Ja sitä enemmän tarvitsemme rakkautta. Ja sitä vankemmin uskosta tulee silta mielemme levottomien vesien yli.
Kun aloin käyttää uutta työkalua, se osoitti joitakin melko odottamattomia – ja ihania – ominaisuuksia.
Se paljasti ainutlaatuisen kyvyn kasvaa. Se kasvaa tilassa ja vie siitä yhä suuremman osan. Se kasvaa ajassa, osoittaen toisaalta tulevaisuuteen ja toisaalta löytäen perustansa menneisyyden asioista.
Kuten niin monissa muissakin asioissa, myös tässä oli käännekohta. Käännekohta uskoni ja pelkoni välisessä taistelussa.
Se tapahtui erään rutiinikeskustelun aikana. ”Mitä aiot syödä?”, itki mieleni pelon tuottamalla voimalla. ”Olet vastuuton! Sinulla on perhe! Sinun pitäisi lopettaa säveltäminen, josta et saa juuri mitään, ja alkaa tehdä sitä, mitä kaikki muutkin tekevät: Ansaita elantosi.” Yritin vastata, mutta vastaukseni olivat hapuilevia.
Yhtäkkiä pieni tyttöni astui huoneeseen. ”Isä, soittaisitko minulle tämän laulun?”
”Minkä niistä?”, kysyin.
”Sen, jonka kirjoitit minulle eilen.”
Niinpä soitin ja näin, kuinka onnellinen hän oli. Tajusin, että kaikki todella tärkeä elämässäni oli jo läsnä. Ja ymmärsin, että pystyin pärjäämään ilman pelkoa.
Pelko on yleiskäsite. Itse asiassa olemme tekemisissä sen monien kasvojen, monien muotojen kanssa: ahdistus, epäluottamus ja epäluulo vain muutamia mainitakseni. Ja joka kerta se on merkki rakkauden puuttumisesta. Pelko on rationaalista – rakkaus on irrationaalista. Pelko vangitsee – rakkaus vapauttaa. Pelko stressaa – rakkaus rentouttaa. Ne sulkevat toisensa pois. Kuten yö ja päivä. Kuten valo ja pimeys. Niitä ei voi sekoittaa. Voit vain valita niiden välillä.
Eli jälleen kerran valinnan ongelma. Valinta tämän hetken ja tulevaisuuden välillä. Valinta aineellisen ja henkisen välillä. Valinta ajattelun ja uskomisen välillä.
Loppujen lopuksi kyse on valinnasta uskoa ja olla uskomatta. Sillä jos todella uskotte Jumalaan, ei voi olla pelkoa. Pelon määrä on suorassa suhteessa uskon määrään. Niinpä pelkäämättä jättämisestä tulee toinen tapa sanoa: Uskokaa. Pelon torjuminen on ensimmäinen tehtävä, jotta voidaan antaa uskon ottaa ylivalta ihmisen asioissa.
”Älkää pelätkö” (100:7.15) oli Mestarin tunnuslause. Sillä kun pelkää, ei voi todella rakastaa. Nimenomaan pelko, joka toimi eri ilmenemismuotojensa – mustasukkaisuuden, epäluottamuksen, epäluulon, kateuden ja kostonhimon – kautta, tuhosi Juudaksen. Pelko hengen menettämisestä johti Pietarin hyvin vaaralliseen tilanteeseen, jossa hän kielsi Mestarinsa – eikö hän ollutkin lähellä seurata Juudaksen jalanjälkiä? Pelko aineellisesta menetyksestä johti Matadormuksen hylkäämään Mestarin tarjouksen. Oliko tämä pelko perusteltu? Ei. Keskiväliolennot paljastavat meille, että Matadormus olisi saanut heti kaikki aarteensa takaisin, jos hän olisi vain hyväksynyt uuden tehtävän. Juutalaisten kanssa syntyvien ongelmien pelko sai Pilatuksen taipumaan heidän törkeisiin vaatimuksiinsa.
Pelko sokaisee. Pelko katkaisee yhteyden. Pelko on petollinen. Pelko on murhanhimoinen.
Pelko on puhtaasti rationaalisen käyttäytymisen irrationaalinen lopputulos.
Pelko pelastaa meidät tänään vain tuomitakseen meidät huomenna.
Pelko on lyhytnäköisyyden synonyymi. Se on ylivarovaisuutta. Se on varotoimi, joka on jätetty tekemättä. Pelko tarjoaa kolikon mutta ryöstää omaisuuden. Pelko pelastaa mustelmilta mutta aiheuttaa pysyvän vamman.
Älkää pelätkö! Näistä sanoista pitäisi tulla paitsi varoitussana myös osa päivittäistä rukousta:
”Herra, vapauta minut pelon kahleista! Älä anna sen myrkyn vääristää mieltäni! Korvaa se mielenrauhalla, sielun ikuisella tyyneydellä ja kaiken kattavalla rakkaudella.”
Jumala on rakkaus. Rakkauden puuttuminen on pelkoa. Pelko on siis Jumalan puuttumista. Ja niin se on epätodellista, koska ei ole paikkaa, jossa Jumala ei olisi. SIKSI SITÄ KUTSUTAAN ÄLYLLISEKSI PETOKSEKSI. Pelko on se, mikä on epätodellista ja mikä pyrkii kieltämään ja korvaamaan kaiken sen, mikä on todellista.
Rakkautta ei voi tappaa. Mutta voitte kieltää sitä pääsemästä mieleenne.
Ette voi estää Jumalaa. Mutta voitte kieltää Häntä vaalimasta mieltänne.
Usko on minun hakkuni ja miekkani. Se on ainoa työkalu ja ainoa ase, jota tulen koskaan tarvitsemaan auttaakseni mieltäni voittamaan jatkuvan taistelun pelkoa vastaan, joka on epäusko.
Ajan myötä huomaan, että vastasyntyneen uskon ja mielen välinen etäisyys, etäisyys, joka ennen oli ongelma, lyhenee, sillä nämä kaksi lähestyvät toisiaan ja hallitsevat yhteisen kielen. Alan nähdä, että ”usko [on] inhimillisen ajattelun tekemä ylväin väite”, (3:5.9) että ”usko… on järkevää”, (103:7.1) että se on ”hengellistyneen mielen uskonnäkemys” (1:3.3).
Voin luottaa siihen, että olen valinnut oikean työkalun. Toisin kuin muut työkalut, intensiivinen käyttö vain terävöittää sitä. Minun on vain pidettävä se käytössä.
Minulle kaikki alkoi olettamuksesta, että voin pärjätä ilman pelkoa, että pelko on hyödytön mielentila.
Tämä olettamus on edelleen koeajalla – kiellän pelon.
Jonain päivänä elämästä ilman pelkoa tulee tapa. Ja tapa on jotain, johon mieli on varsin tyytyväinen.
Mieli tekee valinnan olla pelkäämättä.